lähdimme kahden pikkupojan kanssa heidän kaverinsa luo, jätimme suuren talon ja puutarhan ja hienon flipper-masiinan taaksemme.

perillä meitä odotti pieni äärimmäisen sotkuinen huusholli, olohuoneessa sohvaa ja ruokapöytää en nähnyt kaiken sen lelu- ja vaatemassan alta. siniset seinät oli piirretty täyteen kuulakärkikynällä. pikkuriikkinen puutarha oli täynnä lelukrääsää, ettei siellä mahtunut edes kävelemään saati leikkimään. äärimmäisen pieni äärimmäisen sotkuinen talo.

sotkuisen talon äiti heitti puutarhaan lisää muovileluja pojille, joita ei edes kiinnostanut leikkiä niillä. äiti kärräsi pikkupojille jäätelöä, vanukasta, suklaata, limsoja -sokeria, jotta pojilla olisi hyvä mieli.

mitä pojat tekivät, he tappelivat. koko ajan. heillä ei ollut hauskaa.

minun hoidokkini käyttäytyivät kuin mallilapset tänään. he tottelivat jokaikistä sanaani, ja minä vuorostani olin heille kiva.

sotkuisen huushollin pikkupoika oli se ongelmatapaus. hän löi, kiljui, mesoi ja teki mitä tahtoi. ja sai tahtonsa aina läpi.

ongelmatapaus onkin vanhemmat. minä en ole lapsiystävällinen ihminen enkä kiinnostunut kasvatuksesta, mutta minä tiedän kasvatuksesta erittäin paljon enemmän kuin sotkuisen talon vanhemmat.

he antoivat periksi. isälläkään ei ollut poikaansa mitään auktoriteettiä. se meininki talossa turhautti pikkupoikaa, se lelukrääsä, pieni tontti, rajattomuus -epäselkeys vetää pikkupojan energiat kiukkuiluksi.

tunsin itseni aika hyväksi. minun ei tarvinnut miellyttää lapsia, minun ei tarvinnut tehdä mitään heidän eteen, olinhan turva, en palvelija. miten saisin tämän sotkuisen talon äidin näkemään oikeamman polun elämässä. hän nimittäin oli lapsille ennen kaikkea palvelija.

en minäkään ole sentäs tähtilapsi. en tehnyt mitään sotkuisen huushollin vesan eteen, minä vain tarkkailin. pidin huolta, että omat hoidokit eivät tehneet typeryyksiä, juttelin heidän kanssaan, mutta vain vähän inspiroin heitä leikkimään yhdessä. minä olisin voinut saada kaikki lapset leikkimään yhdessä, mutta en edes yrittänyt. katselin sotkuisen talon pojan riehumista, ja vanhempien hätäisyyttä hänen perässään. minä en laittanut tikkuakaan ristiin ketään auttaakseni. minä hoidin vain oman vastuualueeni, oman velvollisuuteni. minä olen suomalainen. suomalainen ei auta ketään. suomalainen katsoo vain omaa napaa.

päivän päätyttyä ja kotiin saavuttuamme hoidokkini vanhemmat kysyivät, miten päivä meni. "hyvin", minä sanoin. -minä en ole enää (sotkuisen huushollin) pojan kaveri, tokaisi toinen hoidokkini. vanhemmat katsoivat minua. "ihan hyvin se meni... no pojlla kyllä oli jotain kränää... kyllä se musta oli iha okei... nää pojat käyttäyty hyvin kuitenki... ihan okei..." mumisin ja olin nolostunut hoidokkini kommentista.

englantilaisten vanhempien näkökulmasta on minun syyni, jos pojat eivät halua olla enää kavereita. englanti on äärimmäisen byrokraattinen. se tapahtui minun valvovien silmien alla, minun olisi pitänyt tehdä jotain, minun olisi pitänyt saada poikien ystävyyssuhteet toimimaan. en siis tehnyt hyvin työtäni.

onko siis minun syyni, että hoidokkini ei halua olla enää sen villitenavan kaveri? en minäkään olisi.