myönnän. en mennykkään eilen tanssitunnille, olin laiska. menin sen sijaan tänään, siis capoeiratunnille. oon käyny sielä aina sillon tällön.

capoeiratunteja on melkein päivittäin sielä missä käyn, joka päivänä on hiukan eri teemaa ja eri tasoa. en tienny mitä perjantain tunti pitäisi sisällään mutta oletin sen olevan suht aloittelijoille. jos sielä nyt aloittelijoita on.

toki paikalle päästyäni huomasin taas kerran että olin ainut ilman capoeiravaatteita. kaikki muut kuuluivat ryhmään. olin hiukan että voi vittu. onkohan tämä aloittelijan tunti ollenkaan (huom! tuolla aloittelija tarkoittaa sitä jos et kykene tekemään virheetöntä tuplavolttia maratonin juoksun jälkeen..).

eka tunti meni iha ok. aattelin että kyllä mä tästä selviän, näitten puoliammattilaisakrobatiaosaajien keskellä. sitten alettiinkin "pelaamaan" eli ottelemaan; jakaannuttiin pieniin reilu kymmenen hengen ryhmiin piiriksi, ja piiri keskellä aina vuorotellen pari tyyppiä sinne ottelemaan. tästähän se sitten alko se helvetillinen piina. mä olin että ei jumalauta, ei ois pitäny tulla ollenkaan.

jotku soitti jotai patarumpuja ja muita soittimia seinustalla tuttuun tapaansa, ja me laulettiin brasilialaisii capoeiralauluja. mua pelotti. tiesin olevani väärässä paikassa -en ollut IKINÄ tehnyt kunnon capoeiraottelua, enkä sitä halunnut tehdä nytkään. miksei kukaan kysyny multa mitään, haluanko mä tehdä tätä??!

tuli mun vuoro ja sehän meni ihan perseelleen. mulla oli vastustajana joku kymmenen vuotta asiaa harrastanut naisakrobaatti, joka ei kuunnellu mua yhtään. että mä selviytyisin tuommoisesta tilanteesta, mä tarvitsisin jonkun joka kuuntelee mun osaamattomuutta ja hitautta, eli mentäis mun tahtiin. tän naisen kanssa me ei löydetty yhteistä säveltä ollenkaan, ja siinä mä olin piirin keskellä miettimässä mitä helvettiä mä teen. parit surkeat kärrynpyörät ja potkut ja väistöt siinä tein, huonolla menestyksellä.

opettaja, "maestro", keskeytti ja sanoi että ei hän pysty kattomaan tämmöistä surkeaa ala-arvoista meininkiä. meitä oli siinä muutama ryhmä tekemässä eri puolin salia yhtä aikaa. hän sanoi että "tuo ryhmä on ok", "tuo ryhmä aika huono", "tuo ryhmä vain katastrofi" ja "tuo ryhmä vielä huonompi". toki mä olin tuossa katastrofi -ryhmässä. opettaja eli maestro sanoi, että nyt te saatte kyllä luvan aloittaa alusta ja varoituksen sanana, että hän ei noin huonoa capoeiraa halua nähdä, ja hän antaa teidän otella vaikka kolme tuntia kunnes tuloksena tulee jotain muuta kuin tuota paskaa.

taisi maestro keskeyttää tunnin ihan vain mun takiani; viidenkymmenen ihmisen ottelutuokion. tunsin niin suurta häpeää, ja jos maestro olisi sanonut, olisin juossut lähimpälle kallionkielekkeellä hyppäämään mereen.

mä olin niin väärässä paikassa ja väärässä seurassa. jos olisin tienny että perjantaina joutuisin ottelemaan puoliammattilaisakrobaattien kanssa, sori vaan, olisin jättäny väliin. ryven yhä itseinhossani, koska tein sen virheen että menin edes koko tunnille. että saatoin itse maestron katsomaan ala-arvoista suoritustani. ei hänen olisi tarvinnut.

mun pitäisi osata paremmin, oon niin huono, ei mulla oo mitään oikeutta mennä enää maestron tunneille.

miten mä voin olla näin huono, oonhan mä sitä nyt vuoden kuiteski jo tehny, tuumasin. miten vitussa noi tunnit voi olla noin rankkoja. miten helvetissä ne ihmiset sielä on niin hyviä.

googlettelen. tuskan hiki valuu nenänvarttani pitkin. olen käynytkin viimeiset viikot yhden maailman kuuluisimmista (ellei kuuluisimman), ja todennäköisesti myös yhden intohimoisimmista, capoeiraryhmän tunneilla. itse maesto on ehkä maailman tunnetuin capoeiristi. ihan oikeasti siis, ihan oikeasti, enkä pitäisi pitkäisikö tämän tiedon pulpahtaessa aivoihin itkeä vai nauraa. vai tehdä se kunniaitsemurha.

ehkä en ollutkaan siis niin huono. ehkä vittu se ryhmä on vaan niin hyvä.

ensi viikolla ehkä menen ihan sinne aloittelijoiden tunnille, jos tästä maestroa kohtaan aiheuttamasta häpeästäni pääsen yli; sinne tunnille jossa on OK jos ei tee virheetöntä tuplavolttia maratonin jälkeen.

http://www.youtube.com/watch?v=A2cSnGxp6uk