Palaan kotiin huivi kaulan ympärilläni. Vaihdan vaatteet, ja laitan ylle paidan, joka peittää kaulani purrun kohdan. Juttelen poikakaverini kanssa. En tiedä, pitäisikö minun kertoa. Tanssin ja pussailin komean jalkapalloilijapojan kanssa kännissä. En kerro. Hän suutelee minua, ja katsoo kaulani toisen puolen, kädellään vetäen kauluksen alas nähden paljaan kaulaan. Hän siis epäilee. Kylmä hikipisara otsassani. Sielä ei onneksi ollut jälkeäkään. Nyt hän haluaa luultavasti katsoa kaulan toisen puolen, halaan häntä, jotta hän ei pääse sitä tekemään.

Näkikö hän? Ei kai. Epäilikö? Todennäköisesti.

Olisin minä rohkeuden puolesta voinutkin kertoa. Hän tietää minun moraalini, ja että olisin voinut tanssia toisen pojan kanssa -ehkä en antaa hänen purra kaulaani mutta ainakin tanssia. Mutta en halunnut tuottaa niin kutsutulleni poikaystävälleni pahaa mieltä. Halusin hänen säilyttävän itsekunnioituksensa.

Muistan kun Sparrowilta oli loppunut käteinen, eikä hänen pankkikorttikaan toiminut. Kysyin, että haluaako hän kaksi puntaa bussilippuun. Hän sanoi, että hän puhuu kyllä kuskin ympäri (en ole sitä ikinä nähnyt kenenkään onnistuvan, en tässä maassa, itse olen yrittänyt muutamia epäonnisia kertoja), ei hän tarvitse sitä. Katson hänen itsevarmoja silmiään, uskon niihin , annan silti kaksi puntaa hyvyyttäni, hän katsoo minua ja hymyilee.